Huonot levyt nro1

Suuri syy siihen, miksi ennen niin rakastettuja musiikkilehtiä (Q, Mojo) tulee yhä harvemmin ostettua, on niihin pesiytynyt tarve tehdä erilaisia listoja. Maailman parhaat levyt, singlet, solistit, kitaristit, rumpalit. Halpaa ja helppoa sivun täytettä. Totaalisen ennalta-arvattavaa.

Paljon parempaa viihdettä eivät tarjoa myöskään listat kaikkien aikojen huonoimmista levyistä. Varsinkin, kun kyse ei ole yleensä varsinaisesti kammottavista levyistä, vaan paljon hyviä levyjä tehneiden artistien huonoimmista tuotoksista. Tai niistä tuotoksista joita yleensä pidetään huonoimpina levyinä.

Yleensä kirjoituksista paistaa läpi se, että varsinaisesti levyjä ei ole otettu uuteen kuunteluun. Helpompaa on toistaa tuttuja käsityksiä. Lou Reedin Metal machine music on kuuntelukelvoton.
Duran Duranin Thank you on nolo ja naurettava. Radioheadin debyyttilevy on täysin vertailukelvoton mihinkään heidän myöhemmin julkaisemaansa. Kissin The Elder on pohjanoteeraus jopa niin vaihtelevan tasoisessa tuotannossa. Guns n´Rosesin Chinese democracy ei ole edes Guns n´Roses levy (tämä aihe ansaitsee oman kirjoituksensa).

Harmittavaa yhtä kaikki on, että Suomessa ei vastaavia paskalistoja ole uskallettu tehdä. Maa on pieni, piirit ovat pienet jne. Ymmärrän. Mutta nimimerkin suojista on turvallista valita kaikkien aikojen paskimpia suomalaisia levyjä. Tiedostaen, että kyse on siis nimenomaan melko hyviäkin tuotoksia aikaansaaneiden artistien epäonnistumisista.

Alkuun jotain itsestään selvää: Neljä Ruusua muutti nimensä 4R:ksi ja julkaisi -90-luvun puolivälissä kaksi englanninkielistä levyä: The Mood ja For Sale. Kehoitan kaikkia teitä palaamaan näiden levyjen pariin! Ne saavat teidät arvostamaan kaikkia 2000-luvun Neljä Ruusua levyjä (joilta löytyy myös paljon hyvää) ja jopa Ilkka Alangon soolotuotantoa.

Pahinta näissä kahdessa englanninkielisessä levyssä ei ole solistin vieraan kielen ääntäminen tai esitetyt laulut. Pahinta on keskinkertaisuus, varovaisuus. Sama vaiva on kiusannut yhtyettä myös sen palattua suomen kieleen, mutta ei toki samassa mittakaavassa. Siitä villeydestä, nokittamisen halusta, pelottomuudesta, jota Neljän Ruusun alkupään tuotannosta tavattomasti löytyy, ei ole tietoakaan. Näitä levyjä on vaikea huomata. Tekijöiden rohkeus on loppunut kesken. On ikään kuin lähdetty hyökkäykseen, mutta huomattu kesken hyökkäyksen, että eihän tästä tule mitään. Hyökkäyshuudot loppuvat, juoksu hidastuu ja kaikki toivovat, ettei vihollinen ehtinyt huomata, että täältä ollaan tulossa. Ja sitten on palattu kotiin ja yritetty unohtaa koko asia.

Ja sitten tämä on tehty toiseen kertaan.