On raskasta nousta kaikkia vastaan. Mutta on pakko.
Olen niin vanha, että muistan ajan jolloin Johnny Cash julkaisi ensimmäisen Americana-levynsä. Satuin myös kuulemaan sitä silloin. En vaikuttunut. Sen jälkeen olen kuullut käsittääkseni kaikki Rick Rubinin tuottamat Cash-levyt. Pidän joistain Cashin esittämistä gospel-lauluista. Rakastan Cashin versiota klassikosta Lucky Old Sun, joka löytynee sarjan kolmannelta levyltä. Mutta kaikki muu näillä levyillä on enemmän tai vähemmän (yleensä enemmän) tylsää hapuilua, jonka merkittävyys useimpien korvissa muodostunee siitä tiedosta, että laulaja kuolee ihan kohta. Melkein kuin viesti rajan tuolta puolen. Tai sitten merkittävyyden luo tieto laulajan läpi käymistä koettelemuksista.
Me kaikki kuolemme kohta ja ennen sitä me kaikki käymme läpi oman määrämme koettelemuksia. Kärsimystä ei voi mitata. Sen määrä on jokaisen kohdalla mittaamaton.
Ymmärrän, että tämä kuoleman läheisyys saattaa koskettaa ja kiihdyttää niitä alle 30 vuotiaita, jotka eivät tiedä vielä itsekin kuolevansa. He katsovat Cashia kuin luonnon oikkua, kuin profeettaa - vaikka itseasiassa katsovat itseään. Cash on kuin koko elämänsä rekkaa ajanut oman alansa ammattilainen, jolle 70-vuotiaana luvataan kovat rahat siitä, että hän ajaa pari kierrosta Formulaa. Kaikkien pelätessä ja samalla toivoessa, että aivan kohta, minä hetkenä hyvänsä, hän kuolee.
Hän ei tietenkään pärjää nuorien ajajien kanssa. Se ei ole tarkoituskaan. Mutta kaikki kyynelehtivät, kun näkevät lähikuvia ilman kypärää ajavasta vanhuksesta Formula-auton ratin takana.
Rod Stewart on tehnyt pitkän sarjan American Songbook- nimisiä levyjä. Niissä ei ole alleviivattua kärsimystä. Niissä ei suuri taiteilija tee testamenttiaan. Niillä hyvä, kokenut laulaja laulaa hienosti sovitettuja, ajan koettelemia klassikkoja. Hurt on klassikko niille jotka eivät ole koskaan olleet hurt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti