Kun ihminen joutuu listaamaan itselleen rakkaimpia lauluja tai levyjä, käyttänee hän useimmiten jonkinlaisia muistinvirkistäjiä. Levyhyllyään, soittolistojaan. Ainakin jos tekee listan, jonka joku tulee lukemaan. Onhan kyse aina myös vaikutuksen tekemisestä, tietynlaisen kuvan antamisesta niille, jotka ovat yhtä säälittäviä levyn pyörittäjiä ja turhan tiedon kierrättäjiä kuin listan tekijä itse. Mutta joiden yläpuolelle listan tekijä kuitenkin haluaa itsensä asettaa. Rehellisempää olisi tehdä lista ilman apuvälineitä. Ja nopeasti. Paljastaa, mitkä laulut ovat todella mieleen jääneet. Kaivaa pimeää sielua: mitkä kikkareet likakaivo pulputtaa pintaan.
Yritän nyt tätä.
Parhaat biisit ikinä:
Paras on mielestäni Duran Duranin The Reflex. Se on hienosti sovitettu laulu ja sitä on vaikea ammentaa tyhjiin. Ensinnäkin on mahdotonta sanoa, mistä se kertoo. Luultavasti ei mistään. Tekstin kirjoittaja, solisti Simon Le Bon totesi joskus, että hän sanoi kaiken sanottavansa kahdella ensimmäisellä Duran Duran levyllä. Niiden tekstit olivat syntyneet suurimmaksi osaksi aikana ennen Duran Durania. Mutta menestyksen myötä hänen oli enää vaikea keksiä mitään sanottavaa. Hän oli rikas ja onnellinen. Seven And the Ragged Tiger levyn sanat olivat siis hänelle pelkkää sanaleikkiä. En epäile Le Bonin todistusta. Ehkäpä juuri se, että hän ei yritä sanoa mitään, luokin tekstejä jotka sanovat kuulijalle kaikkein eniten. Tila on vapaa assosiaatioille, joita joillain tapaa mystinen musiikki tukee.
Levyn musiikillisesta annista kosketinsoittaja ja visionääri Nick Rhodes on tapaansa, äärimmäisen tarkasti, todennut: Se on pinnaltaan siivo ja sileä pop-levy, jonka pinnan alla kuohuu käsistä päässyt kaaos, jota siisti pinta ei täysin onnistu peittämään. Juuri näin. Pelottavat, tiedostamattomat voimat jylläävät joissain aivan tarttuvan, tarkkaan sovitetun pinnan alla, valmiina milloin tahansa ryöpsähtämään pintaan. Tunnelmaa vahvistaa kappaleen lievä epävireisyys: Kitaroiden, syntetisaattorien ja Le Bonin laulun vire jouduttiin hakemaan kunkin instrumentin kohdalla nauhan nopeutta säätämällä. Lopputulos on ulkona tästä todellisuudesta.
Toisaalta tiedän, että suuren osan kappaleen sisältämistä tuotannollisista ja sovituksellisista jipoista huomasin vasta kuunneltuani Nile Rodgersin remixin joka viipaloi kappaletta paljastaen eri osien kerroksia huolimattomalle kuuntelijalle. Eli paras laulu ikinä on Rodgersin pitkä remix-versio The Reflexistä.
Paras on mielestäni Duran Duranin The Reflex. Se on hienosti sovitettu laulu ja sitä on vaikea ammentaa tyhjiin. Ensinnäkin on mahdotonta sanoa, mistä se kertoo. Luultavasti ei mistään. Tekstin kirjoittaja, solisti Simon Le Bon totesi joskus, että hän sanoi kaiken sanottavansa kahdella ensimmäisellä Duran Duran levyllä. Niiden tekstit olivat syntyneet suurimmaksi osaksi aikana ennen Duran Durania. Mutta menestyksen myötä hänen oli enää vaikea keksiä mitään sanottavaa. Hän oli rikas ja onnellinen. Seven And the Ragged Tiger levyn sanat olivat siis hänelle pelkkää sanaleikkiä. En epäile Le Bonin todistusta. Ehkäpä juuri se, että hän ei yritä sanoa mitään, luokin tekstejä jotka sanovat kuulijalle kaikkein eniten. Tila on vapaa assosiaatioille, joita joillain tapaa mystinen musiikki tukee.
Levyn musiikillisesta annista kosketinsoittaja ja visionääri Nick Rhodes on tapaansa, äärimmäisen tarkasti, todennut: Se on pinnaltaan siivo ja sileä pop-levy, jonka pinnan alla kuohuu käsistä päässyt kaaos, jota siisti pinta ei täysin onnistu peittämään. Juuri näin. Pelottavat, tiedostamattomat voimat jylläävät joissain aivan tarttuvan, tarkkaan sovitetun pinnan alla, valmiina milloin tahansa ryöpsähtämään pintaan. Tunnelmaa vahvistaa kappaleen lievä epävireisyys: Kitaroiden, syntetisaattorien ja Le Bonin laulun vire jouduttiin hakemaan kunkin instrumentin kohdalla nauhan nopeutta säätämällä. Lopputulos on ulkona tästä todellisuudesta.
Toisaalta tiedän, että suuren osan kappaleen sisältämistä tuotannollisista ja sovituksellisista jipoista huomasin vasta kuunneltuani Nile Rodgersin remixin joka viipaloi kappaletta paljastaen eri osien kerroksia huolimattomalle kuuntelijalle. Eli paras laulu ikinä on Rodgersin pitkä remix-versio The Reflexistä.
Toinen laulu joka tulee heti mieleeni:
Tapani Kansan tulkitsema, Heikki Sarmannon sävellys, Lauri Viidan runoon Balladi. Tässä on jotain samaa kuin The Reflexissä. Juice Leskinen totesi aikoinaan, että Aleksis Kivi loi suomenkielen ja Viita loi sen sitten uudelleen. Luulen ymmärtävänä, mitä Leskinen tarkoitti. Ainakin minun on vaikea välillä ymmärtää, mitä Viitaa yrittää sanoa runoissaan tai romaaneissaan. Hänen suomenkielensä on hänen omaa kieltään. Pidän Viidan teksteistä tästä huolimatta– Balladistakin. Se on voimaa uhkuva runo, jonka Tapani Kansa tulkitsee voimaa uhkuen. Tämä on Kansa elämänsä kukoistuksessa, -80-luvun jälkipuoliskolla, ei enää nuorena kukkona, mutta ei vielä mielenterveysongelmien raatelemana varjona itsestään.
Kansa laulaa tulkiten, mukana eläen. Ja toisin kuin tavallisesti: Se toimii. Yleisesti ottaenhan kaikkien huonojen laulajien ongelma on, etteivät he usko melodiaan ja tekstiin vaan pyrkivät alleviivaamaan, tuomaan omia tunteitaan ja tulkintojaan mukaan. Tätä ei hyvä laulu milloinkaan kaipaa. Hyvä laulu kaipaa tarkkaa suoritusta, puhtautta, laulajan asettumista syrjään laulun tieltä. Nuorempana ihmettelin, miksi Frank Sinatraa tai Olavi Virtaa pidettiin niin suuressa arvossa. Ajan myötä olen ymmärtänyt, miten vaikeaa on tehdä asioita niin kuin he tekevät. Itsensä laulun tieltä poistaen, kuulostamatta kuitenkaan välinpitämättömältä tai tylsistyneeltä. Sarmannon Balladi on kansanlaulumainen, selkeä ja yksinkertainen laulu ja ehkä siksi antaa tilaa myös suurelle tulkinnalle. Samasta syystä Vesa-Matti Loiri onnistuu parhaiten yksinkertaisimmissa lauluissa. Niissä on tilaa myös Veskulle. Kun kuuntelette Balladia kiinnittäkää ennen kaikkea huomiota Kansan rytmitykseen. Hän ei yleensä ole siinä kummoinenkaan (toisin kuin edellä mainittu Loiri), mutta tällä kertaa hän onnistuu. Tavut iskevät kohdilleen ja hengenvedotkin alleviivaavat kohtalokasta ja tummaa tunnelmaa. Tyyliin James Brown.
Tapani Kansan tulkitsema, Heikki Sarmannon sävellys, Lauri Viidan runoon Balladi. Tässä on jotain samaa kuin The Reflexissä. Juice Leskinen totesi aikoinaan, että Aleksis Kivi loi suomenkielen ja Viita loi sen sitten uudelleen. Luulen ymmärtävänä, mitä Leskinen tarkoitti. Ainakin minun on vaikea välillä ymmärtää, mitä Viitaa yrittää sanoa runoissaan tai romaaneissaan. Hänen suomenkielensä on hänen omaa kieltään. Pidän Viidan teksteistä tästä huolimatta– Balladistakin. Se on voimaa uhkuva runo, jonka Tapani Kansa tulkitsee voimaa uhkuen. Tämä on Kansa elämänsä kukoistuksessa, -80-luvun jälkipuoliskolla, ei enää nuorena kukkona, mutta ei vielä mielenterveysongelmien raatelemana varjona itsestään.
Kansa laulaa tulkiten, mukana eläen. Ja toisin kuin tavallisesti: Se toimii. Yleisesti ottaenhan kaikkien huonojen laulajien ongelma on, etteivät he usko melodiaan ja tekstiin vaan pyrkivät alleviivaamaan, tuomaan omia tunteitaan ja tulkintojaan mukaan. Tätä ei hyvä laulu milloinkaan kaipaa. Hyvä laulu kaipaa tarkkaa suoritusta, puhtautta, laulajan asettumista syrjään laulun tieltä. Nuorempana ihmettelin, miksi Frank Sinatraa tai Olavi Virtaa pidettiin niin suuressa arvossa. Ajan myötä olen ymmärtänyt, miten vaikeaa on tehdä asioita niin kuin he tekevät. Itsensä laulun tieltä poistaen, kuulostamatta kuitenkaan välinpitämättömältä tai tylsistyneeltä. Sarmannon Balladi on kansanlaulumainen, selkeä ja yksinkertainen laulu ja ehkä siksi antaa tilaa myös suurelle tulkinnalle. Samasta syystä Vesa-Matti Loiri onnistuu parhaiten yksinkertaisimmissa lauluissa. Niissä on tilaa myös Veskulle. Kun kuuntelette Balladia kiinnittäkää ennen kaikkea huomiota Kansan rytmitykseen. Hän ei yleensä ole siinä kummoinenkaan (toisin kuin edellä mainittu Loiri), mutta tällä kertaa hän onnistuu. Tavut iskevät kohdilleen ja hengenvedotkin alleviivaavat kohtalokasta ja tummaa tunnelmaa. Tyyliin James Brown.
Kolmas laulu on jo vaikeampi valita. Huomaan laulavani stressitilanteissa Elviksen Love me tenderiä. Mutta siitä on vaikea sanoa mitään. Annan siis aivoilleni vielä muutaman minuutin aikaa poimia esiin jotain muuta, jotain pimeämpää.
Esiin nousi Olavi Uusivirran Ukonlintu ja virvaliekki. Laulu löytyy levyltä Minä olen hullu ja on ehkä koko levyn helpoimmin lähestyttävä laulu. Romanttisuudessaan koskettava. Laulu kertoo menneestä rakkaudesta - tai jos ei rakkaudesta, ainakin menneestä suhteesta. Ja mennythän on kaunista. Laulu tuo muistumia J.Karjalaisen hitistä Tähtilampun alla. Karjalaisen pitää olla hiljaa naisensa kanssa, koska seinän takana nukkuu mummo – Uusitalon pitää olla hiljaa koska seinän takana on naimisissa olevan naisen veli. Hiili hehkuu vasten hiiltä. Mutta kun Karjalainen vain kertoo kauniin muiston, Uusivirta nostaa esiin myös katumuksen, menetetyn vaihtoehtoisen elämän. Hän laulaa: Ja jos saisin tehdä kaiken uudelleen, jäisin siihen ruusun vuoteeseen. Hän uneksii, millainen olisi elämä ollut jos hän olisi jäänyt tuohon vuoteeseen. Eteen avautuu vaihtoehtoinen elämä, todellisuudessa ehkä mahdoton ja ainakin varsin pitkälle samanlainen elämä kuin se, mikä lopulta elettäväksi on tullut, mutta haavekuvana kaunis – saavuttamaton satu. Tällainen menneiden katuminen, menetettyjen vaihtoehtojen miettiminen (kun menetettyjä vaihtoehtoja on kuitenkin lopulta aina se sama määrä) on tietysti ajan hukkaa. Mutta kun meistä jokainen sitä kuitenkin tekee, on miellyttävää joskus kuulla sitä myös sävellettynä.
Esiin nousi Olavi Uusivirran Ukonlintu ja virvaliekki. Laulu löytyy levyltä Minä olen hullu ja on ehkä koko levyn helpoimmin lähestyttävä laulu. Romanttisuudessaan koskettava. Laulu kertoo menneestä rakkaudesta - tai jos ei rakkaudesta, ainakin menneestä suhteesta. Ja mennythän on kaunista. Laulu tuo muistumia J.Karjalaisen hitistä Tähtilampun alla. Karjalaisen pitää olla hiljaa naisensa kanssa, koska seinän takana nukkuu mummo – Uusitalon pitää olla hiljaa koska seinän takana on naimisissa olevan naisen veli. Hiili hehkuu vasten hiiltä. Mutta kun Karjalainen vain kertoo kauniin muiston, Uusivirta nostaa esiin myös katumuksen, menetetyn vaihtoehtoisen elämän. Hän laulaa: Ja jos saisin tehdä kaiken uudelleen, jäisin siihen ruusun vuoteeseen. Hän uneksii, millainen olisi elämä ollut jos hän olisi jäänyt tuohon vuoteeseen. Eteen avautuu vaihtoehtoinen elämä, todellisuudessa ehkä mahdoton ja ainakin varsin pitkälle samanlainen elämä kuin se, mikä lopulta elettäväksi on tullut, mutta haavekuvana kaunis – saavuttamaton satu. Tällainen menneiden katuminen, menetettyjen vaihtoehtojen miettiminen (kun menetettyjä vaihtoehtoja on kuitenkin lopulta aina se sama määrä) on tietysti ajan hukkaa. Mutta kun meistä jokainen sitä kuitenkin tekee, on miellyttävää joskus kuulla sitä myös sävellettynä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti