Heavy

Olen kirjoittanut Guns n´Rosesista ja Mötley Cruesta.
Haluan siis tähdentää: En pidä heavy-musiikista.
En pidä sen esittäjistä, en sen muotokielestä, en sen perinteistä ja riiteistä.
Jos sanon, että heavy-kulttuuri kaikkinensa on lapsellista tai jälkeenjäänyttä, monet heavyn ystävät hurraavat iloissaan: Niin juuri! Niin juuri!

Siksi sanon, että minua ärsyttää sen vakava, tummanpuhuva ulkokuori, joka yrittää kai sinällään jo viestittää jotain. Ehkä: Maailma on paha ja me tiedämme sen. Ei ole paljon aihetta nauruun. Musiikillamme kerromme jotain ympäröivästä todellisuudesta. Heijastamme miljoonien nuorten (ja ikävä kyllä, ainakin tämän päivän Suomessa, myös aikuisten) tuntoja ja tunnelmia tämän järjettömän maailman keskellä.

Ja sitten kaiken tämän takana se velikultamainen huumori, joka paljastaa, että pohjimmiltamme olemme tottakai ihan perusäijiä - olemmepahan vain sen verran älykkäitä, että voimme musiikkimme kautta kosketella myös vakavampia aiheita.

Tämä vakava pinta ja mieluusti esiin tuotava rentous, rehellisyys ja aitous on jotain joka yhdistää heavyn ystävät mielessäni kaikkiin tapaamiini eduskuntavaaliehdokkaisiin, kaikenlaisiin paikallispoliitikkoihin, kaikenlaisiin valtuustoedustajiin, kaupungin tai kunnan päättäjiin. Tämä vakava julkisivu, tämä tarve olla samalla loputtoman humoristinen ja rento - ja kaiken takaa loistava pohjimmainen tärkeily.

Arvostan enemmän niitä ihmisiä ja niitä artisteja joiden pinta on pelkkää naurua, väriä ja sirkusta. Ja joiden läpi tunkevaa älykkyyttä, sielukkuutta ja koskettavuutta, tämä pinta ei pysty peittämään. He ovat sankareitani.

And I know I shouldn´t put my faith in heroes - but I can´t see you any other way.