Saint of Los Angeles

Luin artikkelia uskon ja tieteen suhteesta.

Ilman ponnisteluja ajatukseni kulkeutuivat amerikkalaiseen Mötley Crue yhtyeeseen. Yhtyeeseen, joka suurimmalle osalle yhtyeen nimen tunnistavista edustaa joko rock-maailman hienoimpia tai säälittävimpiä muotoja. Tämä pornotähtiin mieltyneiden ex(?)-addiktien ryhmä on aina minusta ollut jollain käsittämättömällä tavalla uskonnollinen. En tarkoita, että suhtautuisin näihin amerikan mattinykäsiin jotenkin palvoen. Ei, en saa heidän puheistaan tai lauluteksteistään juuri mitään irti. Mutta jotain sanoin selittämätöntä he ovat pystyneet minulle ilmaisemaan -niin kuin tuon maagisen lapsuuden ja nuoruuden välisen ajan sankarit kai aina omille seuraajilleen ovat ilmaisseet. He ovat ilmaisseet jotain, jota en itse pysty ilmaisemaan - niin kuin Raamattu pystyy ilmaisemaan siihen uskoville ihmisille jotain sellaista mihin muut kirjat eivät pysty. Mötley Crue on siis usko-tiede jaon usko.

  Uskon pohja on se, että he itse uskovat - nämä neljä Kalifornian apostolia uskovat itse asiaansa. Heillä on ollut alusta asti sokea usko siihen, että tämä Mötley Crue on jotain hienoa, vaivan arvoista, merkityksellistä. Jos he välillä ovatkin päätyneet uskoaan kyseenalaistamaan, on usko kuitenkin aina lopulta voittanut. He ovat aina päätyneet lopulta sanomaan toisilleen Fuck yeah lapsen hallitsematon innostus kasvoillaan. He ovat uskoneet lapsen uskolla rock and rolliin - niin tyhjältä ja tyhmältä kuin tuo lause kuulostaakin.

  Ja heidän uskonsa on saanut ihmeitä aikaan. Siis minun korvillani kuultuna. Uskon aikaan saamat ihmeethän eivät ole - eikä niiden tarvitse olla - yleisesti ihmeiksi tunnustettuja tai tieteellisesti todistettavissa. Kukaan ei esimerkiksi pysty todistamaan, että Mötley Cruen ensimmäisen lp:n nimikappale Too fast for love olisi hieno ja käsittämättömällä tavalla koskettava rock-laulu. Minä koen sen sellaisena, mutta en voi todistaa, että se todella on sellainen. Kylmästi joku voisi todeta, ettei Too fast for love mikään ihme ole vaan itseasiassa varsin tylsä, sanoitukseltaan sisällyksetön ja vieläpä varsin epävireisesti esitetty rock-laulu harjoitelma. Ja itse asiassa: Sitähän se nimenomaan on. Mutta niin kuin Johanneksen evankeliumi puhuttelee käsittämättömällä tavalla Jeesukseen koko elämänsä uskonutta isoäitiä, niin Too fast for love puhuttelee käsittämättömällä tavalla minua, koko elämäni ajan uskollisesti Mötley Cruen paskimpiakin levyjä kuunnellutta keski-ikäistä.

  Mötley Crue on siis usko. Kenet sijoitamme tieteen puolelle? Tuntuisi liian helpolta sijoittaa sinne jotain yleisesti "laskelmoituna" pidettyä musiikkia. Vihaako kukaan enää todella Totoa? Valitsen provokatiivisemmin.

HIM on tiedettä. Him on Mötley Crue, joka ei usko. Ei usko, mutta seuraa silti opetuslapsen tarkkuudella ja sokeudella Raamattua jota Mötley Crue on ollut omalta osaltaan kirjoittamassa. Him yrittää kirjoittaa uutta kirjaa Raamattuun - sellaista jossa on highlightseja kaikista edellisistä kirjoista: On viinaa ja huumeita, lööppejä ja naisia, välinpitämättömyyttä ja angstia. Mutta tämä kirja ei  kosketa, ei herätä uskoa. Himin evankeliumia lukiessa tulee olo: Tämän on laskelmoitu koskettavan minua. Tämä on oppikirjan mukaan koottu evankeliumi. Tekijöillä ei ole sokeaa uskoa - he eivät ole uskon varassa, vaan pitävät jatkuvasti takaovea auki, järkensä hereillä hurjimmallakin humalan hetkellä. Kontrolli ei petä, käsiä ei irroteta kaiteesta. Luotetaan enemmän omaan järkeen kuin Jumalaan.

  Lyhyt ja ylipainoinen Vince Neil on edelleen lähempänä käsittämätöntä ja maagista kuin komea ja skarppi Ville Valo, joka tavoittelee magiaa, mutta ei tiedä että sen saa mistä luopuu. Suomalaisessa kansanlaulussa laulaja tekee huilun ja etsii siihen ääntä. Ääni löytyy vasta, kun hän heittää huilun menemään, antaa periksi. Huilu laulaa, kun sitä ei yritä saada laulamaan, päästää irti.

 En halua loukata ketään Hanoi Rocks-rumpali Razzlea kaipaamaan jäänyttä, mutta kun kesällä 2010 luin Vince Neilin jääneen kiinni humalassa ajamisesta – Kaliforniassa- ja hänen oikeudessa sanoneen nyt ottaneensa  opikseen, en voinut estää kyyneltä joka ilmestyi silmäkulmaani. Hän ei koskaan opi mitään, vaikka itsekin niin toivoo ja luulee. Hän on sokea kana Jumalan kämmenellä. Saint of Los Angeles.