Huonot levyt nro1

Suuri syy siihen, miksi ennen niin rakastettuja musiikkilehtiä (Q, Mojo) tulee yhä harvemmin ostettua, on niihin pesiytynyt tarve tehdä erilaisia listoja. Maailman parhaat levyt, singlet, solistit, kitaristit, rumpalit. Halpaa ja helppoa sivun täytettä. Totaalisen ennalta-arvattavaa.

Paljon parempaa viihdettä eivät tarjoa myöskään listat kaikkien aikojen huonoimmista levyistä. Varsinkin, kun kyse ei ole yleensä varsinaisesti kammottavista levyistä, vaan paljon hyviä levyjä tehneiden artistien huonoimmista tuotoksista. Tai niistä tuotoksista joita yleensä pidetään huonoimpina levyinä.

Yleensä kirjoituksista paistaa läpi se, että varsinaisesti levyjä ei ole otettu uuteen kuunteluun. Helpompaa on toistaa tuttuja käsityksiä. Lou Reedin Metal machine music on kuuntelukelvoton.
Duran Duranin Thank you on nolo ja naurettava. Radioheadin debyyttilevy on täysin vertailukelvoton mihinkään heidän myöhemmin julkaisemaansa. Kissin The Elder on pohjanoteeraus jopa niin vaihtelevan tasoisessa tuotannossa. Guns n´Rosesin Chinese democracy ei ole edes Guns n´Roses levy (tämä aihe ansaitsee oman kirjoituksensa).

Harmittavaa yhtä kaikki on, että Suomessa ei vastaavia paskalistoja ole uskallettu tehdä. Maa on pieni, piirit ovat pienet jne. Ymmärrän. Mutta nimimerkin suojista on turvallista valita kaikkien aikojen paskimpia suomalaisia levyjä. Tiedostaen, että kyse on siis nimenomaan melko hyviäkin tuotoksia aikaansaaneiden artistien epäonnistumisista.

Alkuun jotain itsestään selvää: Neljä Ruusua muutti nimensä 4R:ksi ja julkaisi -90-luvun puolivälissä kaksi englanninkielistä levyä: The Mood ja For Sale. Kehoitan kaikkia teitä palaamaan näiden levyjen pariin! Ne saavat teidät arvostamaan kaikkia 2000-luvun Neljä Ruusua levyjä (joilta löytyy myös paljon hyvää) ja jopa Ilkka Alangon soolotuotantoa.

Pahinta näissä kahdessa englanninkielisessä levyssä ei ole solistin vieraan kielen ääntäminen tai esitetyt laulut. Pahinta on keskinkertaisuus, varovaisuus. Sama vaiva on kiusannut yhtyettä myös sen palattua suomen kieleen, mutta ei toki samassa mittakaavassa. Siitä villeydestä, nokittamisen halusta, pelottomuudesta, jota Neljän Ruusun alkupään tuotannosta tavattomasti löytyy, ei ole tietoakaan. Näitä levyjä on vaikea huomata. Tekijöiden rohkeus on loppunut kesken. On ikään kuin lähdetty hyökkäykseen, mutta huomattu kesken hyökkäyksen, että eihän tästä tule mitään. Hyökkäyshuudot loppuvat, juoksu hidastuu ja kaikki toivovat, ettei vihollinen ehtinyt huomata, että täältä ollaan tulossa. Ja sitten on palattu kotiin ja yritetty unohtaa koko asia.

Ja sitten tämä on tehty toiseen kertaan.

Sinnemäki vs. Moore

Me haluamme, että seuraava hallitus kirjaa selkeästi ohjelmaansa onnellisuusmittarin käyttöönoton, vihreiden puheenjohtaja Anni Sinnemäki totesi tänään. En ottaisi asiaan kantaa, ellei se minusta liippaisi läheltä myös Kevyttä musiikkia.

Manic Street Preachersin pitkäaikaisena ihailijana en voi hyväksyä, että ihminen ei saisi halutessaan olla onneton - vaikka läpi elämänsä jos niin haluaa. Toisin sanoen: Että joku ilmoittaa olevansa pohjimmiltaan ikuisesti (forever) onneton, ei saa tarkoittaa sitä, että kyseessä on ihminen, jonka tilaan tulee puuttua.

Politiikan tehtävä ei ole tehdä ihmisistä onnellisia. Politiikka, toisin kuin Manic Street Preachers tai Jumala, ei siihen pysty.

Politiikan tehtävä on huolehtia ihmisten yleisestä hyvinvoinnista. Siitä, että ihmisillä on leipää, että he saavat hoitoa sairauksiinsa, että vallitsee laki ja järjestys. Laki ja järjestys, terveys ja leipä, ei vielä taa sitä, että ihminen olisi onnellinen. Ainakaan tämä kaikki ei ole tehnyt Sean Mooresta onnellista.

En silti näe häntä ongelmana, johon Britannian poliittisen järjestelmän tulisi puuttua.

Puhe onnellisuudesta on tärkeää. Luen mielelläni Anni Sinnemäenkin pohdintaa aiheesta. Mutta poliitikkona hänellä on tärkeämpiäkin asioita huolehdittavana. Niihin syihin jotka tekevät Sean Mooresta tai Pertti Neumannista onnettoman, Sinnemäki ei pysty vaikuttamaan.

Rehellinen mies

Ilkka Kanerva on tänään, syntymäpäivänään, päätynyt jälleen otsikoihin. Tällä kertaa tämä koko valtakunnan pahis on saanut siis syytteen lahjusten vastaanottamisesta.

Ottamatta kantaa Kanervan puolesta tai vastaan, huomaan aina hänestä lukiessani ajattelevani Mikko Kuustosen ja Jukka Perkon esittämää laulua Rehellinen mies. En väitä, että Kanerva olisi rehellinen mies. Mutta silti Kuustosen teksti on minusta varsin paikallaan aina, kun joku leimautuu mediassa erityisen epärehelliseksi ja huonoksi ihmiseksi.

Joose Keskitalo

Joose Keskitalon kieltäytyminen esiintymästä pop-messussa, jossa pappeina olisi ollut myös naisia, on herättänyt  huomiota. Ja närää. Ja varsin oikeutetustikin. Mutta tähän tutkimusten mukaan varsinkin nuorten miesten keskuudessa varsin suosittuun uusvanhoillisuuteen en ota kantaa. Typeryys ei perusteluilla typeryksistä lähde.

Mutta on uutisen käsittelyssä humoristinenkin puolensa.
Kevyttä musiikkia käsittelevät kirjoittajat näkevät itsensä vapaamielisyyden edustajina, erotuksena naisia ja seksuaalisia vähemmistöjä uskonsa nimissä syrjivästä Keskitalosta. Kuitenkin ainakin kulttuurin alueella on kevyt musiikki edustanut aina varsin konservatiivista siipeä. Jos rock-tähdiltä onkin siedetty ja odotettukin varsin "tavalliselle elämälle" vierasta käytöstä, on toisaalta käytöksen pohjana useimmiten ollut nimenomaan hetero- ja mieskeskeisen maailmankuvan pönkitys.

Led Zeppelinin tai Guns n´Rosesin jäsenien sekoiluja on kerrottu aina vähintäänkin hiemaan ihailevaan sävyyn. Boy Georgen tai George Michaelin sekoiluja on käsiteltu näkyvämmin ja paheksuvammin. Toisaalta niille on laajemmalti myös naureskeltu - jonkinlaisina surullisina kuvina siitä, kuinka homojenkin hymy lopulta hyytyy. 

 Suomen evlut-kirkko hyväksyi naiset papeiksi -80-luvun puolivälin jälkeen, mutta naisten asema Suomen rock-kentällä oli noina vuosina vielä varsin huono. Tavaramarkkinat-yhtye tullee useimmille mieleen ensimmäisenä puhuttaessa suomalaisista naisrokkareista -80-luvulla. Vasta Maija Vilkkumaa ja Jonna Tervomaa muuttivat tilanteen vuosikymmentä myöhemmin. Tässä mielessä kirkko oli paljon edellä rock-väkeä ainakin yhdessä asiassa. 

Heavy

Olen kirjoittanut Guns n´Rosesista ja Mötley Cruesta.
Haluan siis tähdentää: En pidä heavy-musiikista.
En pidä sen esittäjistä, en sen muotokielestä, en sen perinteistä ja riiteistä.
Jos sanon, että heavy-kulttuuri kaikkinensa on lapsellista tai jälkeenjäänyttä, monet heavyn ystävät hurraavat iloissaan: Niin juuri! Niin juuri!

Siksi sanon, että minua ärsyttää sen vakava, tummanpuhuva ulkokuori, joka yrittää kai sinällään jo viestittää jotain. Ehkä: Maailma on paha ja me tiedämme sen. Ei ole paljon aihetta nauruun. Musiikillamme kerromme jotain ympäröivästä todellisuudesta. Heijastamme miljoonien nuorten (ja ikävä kyllä, ainakin tämän päivän Suomessa, myös aikuisten) tuntoja ja tunnelmia tämän järjettömän maailman keskellä.

Ja sitten kaiken tämän takana se velikultamainen huumori, joka paljastaa, että pohjimmiltamme olemme tottakai ihan perusäijiä - olemmepahan vain sen verran älykkäitä, että voimme musiikkimme kautta kosketella myös vakavampia aiheita.

Tämä vakava pinta ja mieluusti esiin tuotava rentous, rehellisyys ja aitous on jotain joka yhdistää heavyn ystävät mielessäni kaikkiin tapaamiini eduskuntavaaliehdokkaisiin, kaikenlaisiin paikallispoliitikkoihin, kaikenlaisiin valtuustoedustajiin, kaupungin tai kunnan päättäjiin. Tämä vakava julkisivu, tämä tarve olla samalla loputtoman humoristinen ja rento - ja kaiken takaa loistava pohjimmainen tärkeily.

Arvostan enemmän niitä ihmisiä ja niitä artisteja joiden pinta on pelkkää naurua, väriä ja sirkusta. Ja joiden läpi tunkevaa älykkyyttä, sielukkuutta ja koskettavuutta, tämä pinta ei pysty peittämään. He ovat sankareitani.

And I know I shouldn´t put my faith in heroes - but I can´t see you any other way.

Sean Moore

Manic Street Preachers yhtyeestä kirjoitettaessa mielenkiinto kohdistuu useimmiten vuonna 1995 kadonneeseen Richey Edwardsiin ja hänen katoamisestaan seuranneisiin asioihin. Bändin puhemiehinä niin tästä aiheesta kuin yleisemminkin toimivat ennenkaikkea basisti Nicky Wire ja solisti-kitaristi James Dean Bradfield. Heidän haastattelunsa ovat monasti lukemisen arvoisia, sillä he suhtautuvat omaan menneisyyteensä ja tulevaisuuteensa usein virkistävän kriittisesti.

Heitäkin nasevampi sanailija on kuitenkin hiljaisena pidetty rumpali Sean Moore, joka  nelikymppisenä näyttää yhä edelleen lihavalta 12-vuotiaalta pojalta. Mutta kuulostaa kaiken toivonsa kauan sitten menettäneeltä satavuotiaalta äijän käppänältä.
Uusimmassa Q-lehden numerossa hän toteaa, että kiertueet ovat heille enää vain pakollinen paha. Mieluiten he olisivat kotonaan ja tekisivät kaikessa rauhassa uutta levyä.
Vuonna 1998, yhtyeen ollessa suosionsa huipulla, häneltä kysyttiin, mistä hän on viime aikoina nauttinut. Hän vastasi: En mistään oikeastaan. En nauti mistään. Minä vain olen olemassa. Totta puhuakseni. Koska sitä tietää, että kaikki tulee päättymään...Sanotaan näin: Jos ihmiskunta kuolisi pois huomenna, ei olisi mitään kaduttavaa, koska en näe että me ihmiset olisimme saaneet aikaiseksi  mitään arvokasta koko maailman historian aikana. Lopulta kaikki on vain tomua ja that´s it.

Kun yhtyeen yksinkertaisemmat jäsenet halusivat tehdä vaikeasti lähestyttävää indie-rokkia vuonna 2001 hirvittävällä Know Your Enemy levyllä ja Nicky Wire kehuskeli levyn kuulostavan Jesus And Mary Chainilta, Moore kysyi: Niin just, ja miten monta levyä he sitten myivät?

Vuonna 2011 näyttää siltä, että Wire ja Bradfield ovat tajunneet avata korvansa Moorelle. Wire sanoo Q-lehdessä haluavansa tehdä listoilla menestyvää musiikkia. Bradfield toteaa, että hän vihaa kaikkia niitä artisteja, jotka haluavat musiikilla  ilmaista tunteitaan.
Moore totesi jo 2001: Kirjoitan biisejä tässä bändissä, koska tämä on TÄMÄ bändi, en mistään muusta syystä. En tunne tarvetta ilmaista koko maailman edessä, miltä minusta tuntuu. Olen vain yksi miljoonista kasvottomista niinkuin jokainen muukin.

Out Of Cash

On raskasta nousta kaikkia vastaan. Mutta on pakko.

Olen niin vanha, että muistan ajan jolloin Johnny Cash julkaisi ensimmäisen Americana-levynsä. Satuin myös kuulemaan sitä silloin. En vaikuttunut. Sen jälkeen olen kuullut käsittääkseni kaikki Rick Rubinin tuottamat Cash-levyt. Pidän joistain Cashin esittämistä gospel-lauluista. Rakastan Cashin versiota klassikosta Lucky Old Sun, joka löytynee sarjan kolmannelta levyltä. Mutta kaikki muu näillä levyillä on enemmän tai vähemmän (yleensä enemmän) tylsää hapuilua, jonka merkittävyys useimpien korvissa muodostunee siitä tiedosta, että laulaja kuolee ihan kohta. Melkein kuin viesti rajan tuolta puolen. Tai sitten merkittävyyden luo tieto laulajan läpi käymistä koettelemuksista.
Me kaikki kuolemme kohta ja ennen sitä me kaikki käymme läpi oman määrämme koettelemuksia. Kärsimystä ei voi mitata. Sen määrä on jokaisen kohdalla mittaamaton.

Ymmärrän, että tämä kuoleman läheisyys saattaa koskettaa ja kiihdyttää niitä alle 30 vuotiaita, jotka eivät tiedä vielä itsekin kuolevansa. He katsovat Cashia kuin luonnon oikkua, kuin profeettaa - vaikka itseasiassa katsovat itseään. Cash on kuin koko elämänsä rekkaa ajanut oman alansa ammattilainen, jolle 70-vuotiaana luvataan  kovat rahat siitä, että hän ajaa pari kierrosta Formulaa. Kaikkien pelätessä ja samalla toivoessa, että aivan kohta, minä hetkenä hyvänsä, hän kuolee.
Hän ei tietenkään pärjää nuorien ajajien kanssa. Se ei ole tarkoituskaan. Mutta kaikki kyynelehtivät, kun näkevät lähikuvia ilman kypärää ajavasta vanhuksesta Formula-auton ratin takana.

Rod Stewart on tehnyt pitkän sarjan American Songbook- nimisiä levyjä. Niissä ei ole alleviivattua kärsimystä. Niissä ei suuri taiteilija tee testamenttiaan. Niillä hyvä, kokenut laulaja laulaa hienosti sovitettuja, ajan koettelemia klassikkoja. Hurt on klassikko niille jotka eivät ole koskaan olleet hurt.

Saint of Los Angeles

Luin artikkelia uskon ja tieteen suhteesta.

Ilman ponnisteluja ajatukseni kulkeutuivat amerikkalaiseen Mötley Crue yhtyeeseen. Yhtyeeseen, joka suurimmalle osalle yhtyeen nimen tunnistavista edustaa joko rock-maailman hienoimpia tai säälittävimpiä muotoja. Tämä pornotähtiin mieltyneiden ex(?)-addiktien ryhmä on aina minusta ollut jollain käsittämättömällä tavalla uskonnollinen. En tarkoita, että suhtautuisin näihin amerikan mattinykäsiin jotenkin palvoen. Ei, en saa heidän puheistaan tai lauluteksteistään juuri mitään irti. Mutta jotain sanoin selittämätöntä he ovat pystyneet minulle ilmaisemaan -niin kuin tuon maagisen lapsuuden ja nuoruuden välisen ajan sankarit kai aina omille seuraajilleen ovat ilmaisseet. He ovat ilmaisseet jotain, jota en itse pysty ilmaisemaan - niin kuin Raamattu pystyy ilmaisemaan siihen uskoville ihmisille jotain sellaista mihin muut kirjat eivät pysty. Mötley Crue on siis usko-tiede jaon usko.

  Uskon pohja on se, että he itse uskovat - nämä neljä Kalifornian apostolia uskovat itse asiaansa. Heillä on ollut alusta asti sokea usko siihen, että tämä Mötley Crue on jotain hienoa, vaivan arvoista, merkityksellistä. Jos he välillä ovatkin päätyneet uskoaan kyseenalaistamaan, on usko kuitenkin aina lopulta voittanut. He ovat aina päätyneet lopulta sanomaan toisilleen Fuck yeah lapsen hallitsematon innostus kasvoillaan. He ovat uskoneet lapsen uskolla rock and rolliin - niin tyhjältä ja tyhmältä kuin tuo lause kuulostaakin.

  Ja heidän uskonsa on saanut ihmeitä aikaan. Siis minun korvillani kuultuna. Uskon aikaan saamat ihmeethän eivät ole - eikä niiden tarvitse olla - yleisesti ihmeiksi tunnustettuja tai tieteellisesti todistettavissa. Kukaan ei esimerkiksi pysty todistamaan, että Mötley Cruen ensimmäisen lp:n nimikappale Too fast for love olisi hieno ja käsittämättömällä tavalla koskettava rock-laulu. Minä koen sen sellaisena, mutta en voi todistaa, että se todella on sellainen. Kylmästi joku voisi todeta, ettei Too fast for love mikään ihme ole vaan itseasiassa varsin tylsä, sanoitukseltaan sisällyksetön ja vieläpä varsin epävireisesti esitetty rock-laulu harjoitelma. Ja itse asiassa: Sitähän se nimenomaan on. Mutta niin kuin Johanneksen evankeliumi puhuttelee käsittämättömällä tavalla Jeesukseen koko elämänsä uskonutta isoäitiä, niin Too fast for love puhuttelee käsittämättömällä tavalla minua, koko elämäni ajan uskollisesti Mötley Cruen paskimpiakin levyjä kuunnellutta keski-ikäistä.

  Mötley Crue on siis usko. Kenet sijoitamme tieteen puolelle? Tuntuisi liian helpolta sijoittaa sinne jotain yleisesti "laskelmoituna" pidettyä musiikkia. Vihaako kukaan enää todella Totoa? Valitsen provokatiivisemmin.

HIM on tiedettä. Him on Mötley Crue, joka ei usko. Ei usko, mutta seuraa silti opetuslapsen tarkkuudella ja sokeudella Raamattua jota Mötley Crue on ollut omalta osaltaan kirjoittamassa. Him yrittää kirjoittaa uutta kirjaa Raamattuun - sellaista jossa on highlightseja kaikista edellisistä kirjoista: On viinaa ja huumeita, lööppejä ja naisia, välinpitämättömyyttä ja angstia. Mutta tämä kirja ei  kosketa, ei herätä uskoa. Himin evankeliumia lukiessa tulee olo: Tämän on laskelmoitu koskettavan minua. Tämä on oppikirjan mukaan koottu evankeliumi. Tekijöillä ei ole sokeaa uskoa - he eivät ole uskon varassa, vaan pitävät jatkuvasti takaovea auki, järkensä hereillä hurjimmallakin humalan hetkellä. Kontrolli ei petä, käsiä ei irroteta kaiteesta. Luotetaan enemmän omaan järkeen kuin Jumalaan.

  Lyhyt ja ylipainoinen Vince Neil on edelleen lähempänä käsittämätöntä ja maagista kuin komea ja skarppi Ville Valo, joka tavoittelee magiaa, mutta ei tiedä että sen saa mistä luopuu. Suomalaisessa kansanlaulussa laulaja tekee huilun ja etsii siihen ääntä. Ääni löytyy vasta, kun hän heittää huilun menemään, antaa periksi. Huilu laulaa, kun sitä ei yritä saada laulamaan, päästää irti.

 En halua loukata ketään Hanoi Rocks-rumpali Razzlea kaipaamaan jäänyttä, mutta kun kesällä 2010 luin Vince Neilin jääneen kiinni humalassa ajamisesta – Kaliforniassa- ja hänen oikeudessa sanoneen nyt ottaneensa  opikseen, en voinut estää kyyneltä joka ilmestyi silmäkulmaani. Hän ei koskaan opi mitään, vaikka itsekin niin toivoo ja luulee. Hän on sokea kana Jumalan kämmenellä. Saint of Los Angeles.

Oma lista

Kun ihminen joutuu listaamaan itselleen rakkaimpia lauluja tai levyjä, käyttänee hän useimmiten jonkinlaisia muistinvirkistäjiä. Levyhyllyään, soittolistojaan. Ainakin jos tekee listan, jonka joku tulee lukemaan. Onhan kyse aina myös vaikutuksen tekemisestä, tietynlaisen kuvan antamisesta niille, jotka ovat yhtä säälittäviä levyn pyörittäjiä ja turhan tiedon kierrättäjiä kuin listan tekijä itse. Mutta joiden yläpuolelle listan tekijä kuitenkin haluaa itsensä asettaa. Rehellisempää olisi tehdä lista ilman apuvälineitä. Ja nopeasti. Paljastaa, mitkä laulut ovat todella mieleen jääneet. Kaivaa pimeää sielua: mitkä kikkareet likakaivo pulputtaa pintaan.

Yritän nyt tätä.

 Parhaat biisit ikinä:
Paras on mielestäni Duran Duranin The Reflex. Se on hienosti sovitettu laulu ja sitä on vaikea ammentaa tyhjiin. Ensinnäkin on mahdotonta sanoa, mistä se kertoo. Luultavasti ei mistään. Tekstin kirjoittaja, solisti Simon Le Bon totesi joskus, että hän sanoi kaiken sanottavansa kahdella ensimmäisellä Duran Duran levyllä. Niiden tekstit olivat syntyneet suurimmaksi osaksi aikana ennen Duran Durania. Mutta menestyksen myötä hänen oli enää vaikea keksiä mitään sanottavaa. Hän oli rikas ja onnellinen. Seven And the Ragged Tiger levyn sanat olivat siis hänelle pelkkää sanaleikkiä. En epäile Le Bonin todistusta. Ehkäpä juuri se, että hän ei yritä sanoa mitään, luokin tekstejä jotka sanovat kuulijalle kaikkein eniten. Tila on vapaa assosiaatioille, joita joillain tapaa mystinen musiikki tukee.
  Levyn musiikillisesta annista kosketinsoittaja ja visionääri Nick Rhodes on tapaansa, äärimmäisen tarkasti, todennut: Se on pinnaltaan siivo ja sileä pop-levy, jonka pinnan alla kuohuu käsistä päässyt kaaos, jota siisti pinta ei täysin onnistu peittämään. Juuri näin. Pelottavat, tiedostamattomat voimat jylläävät joissain aivan tarttuvan, tarkkaan sovitetun pinnan alla, valmiina milloin tahansa ryöpsähtämään pintaan. Tunnelmaa vahvistaa kappaleen lievä epävireisyys: Kitaroiden, syntetisaattorien ja Le Bonin laulun vire jouduttiin hakemaan kunkin instrumentin kohdalla nauhan nopeutta säätämällä. Lopputulos on ulkona tästä todellisuudesta.
  Toisaalta tiedän, että suuren osan kappaleen sisältämistä tuotannollisista ja sovituksellisista jipoista huomasin vasta kuunneltuani Nile Rodgersin remixin joka viipaloi kappaletta paljastaen eri osien kerroksia huolimattomalle kuuntelijalle. Eli paras laulu ikinä on Rodgersin pitkä remix-versio The Reflexistä.

Toinen laulu joka tulee heti mieleeni: 
Tapani Kansan tulkitsema, Heikki Sarmannon sävellys, Lauri Viidan runoon Balladi. Tässä on jotain samaa kuin The Reflexissä. Juice Leskinen totesi aikoinaan, että Aleksis Kivi loi suomenkielen ja Viita loi sen sitten uudelleen. Luulen ymmärtävänä, mitä Leskinen tarkoitti. Ainakin minun on vaikea välillä ymmärtää, mitä Viitaa yrittää sanoa runoissaan tai romaaneissaan. Hänen suomenkielensä on hänen omaa kieltään. Pidän Viidan teksteistä tästä huolimatta– Balladistakin. Se on voimaa uhkuva runo, jonka Tapani Kansa tulkitsee voimaa uhkuen. Tämä on Kansa elämänsä kukoistuksessa, -80-luvun jälkipuoliskolla, ei enää nuorena kukkona, mutta ei vielä mielenterveysongelmien raatelemana varjona itsestään.
Kansa laulaa tulkiten, mukana eläen. Ja toisin kuin tavallisesti: Se toimii. Yleisesti ottaenhan kaikkien huonojen laulajien ongelma on, etteivät he usko melodiaan ja tekstiin vaan pyrkivät alleviivaamaan, tuomaan omia tunteitaan  ja tulkintojaan mukaan. Tätä ei hyvä laulu milloinkaan kaipaa. Hyvä laulu kaipaa tarkkaa suoritusta, puhtautta, laulajan asettumista syrjään laulun tieltä. Nuorempana ihmettelin, miksi Frank Sinatraa tai Olavi Virtaa pidettiin niin suuressa arvossa. Ajan myötä olen ymmärtänyt, miten vaikeaa on tehdä asioita niin kuin he tekevät. Itsensä laulun tieltä poistaen, kuulostamatta kuitenkaan välinpitämättömältä tai tylsistyneeltä. Sarmannon Balladi on kansanlaulumainen, selkeä ja yksinkertainen laulu ja ehkä siksi antaa tilaa myös suurelle tulkinnalle. Samasta syystä Vesa-Matti Loiri onnistuu parhaiten yksinkertaisimmissa lauluissa. Niissä on tilaa myös Veskulle. Kun kuuntelette Balladia kiinnittäkää ennen kaikkea huomiota Kansan rytmitykseen. Hän ei yleensä ole siinä kummoinenkaan (toisin kuin edellä mainittu Loiri), mutta tällä kertaa hän onnistuu. Tavut iskevät kohdilleen ja hengenvedotkin alleviivaavat kohtalokasta ja tummaa tunnelmaa. Tyyliin James Brown.

Kolmas laulu on jo vaikeampi valita. Huomaan laulavani stressitilanteissa Elviksen Love me tenderiä. Mutta siitä on vaikea sanoa mitään. Annan siis aivoilleni vielä muutaman minuutin aikaa poimia esiin jotain muuta, jotain pimeämpää.
Esiin nousi Olavi Uusivirran Ukonlintu ja virvaliekki. Laulu löytyy levyltä Minä olen hullu ja on ehkä koko levyn helpoimmin lähestyttävä laulu. Romanttisuudessaan koskettava. Laulu kertoo menneestä rakkaudesta - tai jos ei rakkaudesta, ainakin menneestä suhteesta. Ja mennythän on kaunista.  Laulu tuo muistumia J.Karjalaisen hitistä Tähtilampun alla. Karjalaisen pitää olla hiljaa naisensa kanssa, koska seinän takana nukkuu mummo – Uusitalon pitää olla hiljaa koska seinän takana on naimisissa olevan naisen veli. Hiili hehkuu vasten hiiltä. Mutta kun Karjalainen vain kertoo kauniin muiston, Uusivirta nostaa esiin myös katumuksen, menetetyn vaihtoehtoisen elämän. Hän laulaa: Ja jos saisin tehdä kaiken uudelleen, jäisin siihen ruusun vuoteeseen. Hän uneksii, millainen olisi elämä ollut jos hän olisi jäänyt tuohon vuoteeseen. Eteen avautuu vaihtoehtoinen elämä, todellisuudessa ehkä mahdoton ja ainakin varsin pitkälle samanlainen elämä kuin se, mikä lopulta elettäväksi on tullut, mutta haavekuvana kaunis – saavuttamaton satu. Tällainen menneiden katuminen, menetettyjen vaihtoehtojen miettiminen (kun menetettyjä vaihtoehtoja on kuitenkin lopulta aina se sama määrä) on tietysti  ajan hukkaa. Mutta kun meistä jokainen sitä kuitenkin tekee, on miellyttävää joskus kuulla sitä myös sävellettynä.